Jee!! Vihdoin ja viimein pääsin takaisin töihin! Aivan mahtavaa! Viimeisen parin viikon aikana olen saanut osan sosiaalisesta elämästäni takaisin ja minulla on päivisin jotakin tekemistä ihan oikeaa tekemistä. Yhtään ei myöskään haittaa, että kohta alkaa taas taloudellinen tilanne tasaantua! Vaikka Suomessa on yksi parhaista terveys- ja sosiaalipalvelujärjestelmistä, ei pitkään sairastaminen Suomessa kuitenkaan halpaa ole. Tai no, kaikki on tietenkin suhteellista.

Oman neljän kuukauden sairasloman aikana kuukausituloni putosivat lähes 1 000e/kk. Se on suuri summa ottaen huomioon, että menot eivät juurikaan pienentyneet sairasloman aikana, ehkä jopa päinvastoin. Kuukausimenoihin lisänä ilmestyivät sairaalan poliklinikkamaksut, joista osa oli 32e ja osa 9e (pyöristettynä). Itseasiassa juuri eilen tipahti postiluukusta lasku sädehoidosta ja sitä edeltävästä ja sen jälkeisestä lääkärikäynnistä, yhteishinta: pikkasen päälle 120e. Laskin, että yhteensä pelkkiin hoitomaksuihin on mennyt 520€. Käyntimaksujen lisäksi saldoon tulee tietenkin lisätä kaikki lääkekustannukset. Apteekkiin on tässä lähiaikoina ihan kiitettävästi valuuttaa, Kelan omavastuusta huolimatta. Mutta tästä asiasta ei kyllä kovasti voi valittaa, sillä asiat voisivat olla kovinkin erilaiset. Suomessahan tämä lysti on vielä suhteellisen halpaa verrattuna joihinkin muihin maihin. 

Palasin töihin siis viime viikolla, tietenkin kevyesti maanantain aamuvuorolla lääkehoitajana. :D On kyllä ollut aivan mahtavaa olla taas töissä! Niin iloista vastaanottoa en ole koskaan saanut kuin mitä sain maanantai-aamuna. Kiitos siitä ihanat kollegat! <3

On töihinpaluu aiheuttanut jonkinverran ylimääräistä päänvaivaakin, erityisesti itsetunnon kantilta. Arki on jatkunut ilman minuakin töissä ja osastolla on selvitty erittäin hyvin ilman minun paikallaoloa. Olen siis täysin korvattavissa oleva ihminen. Tiesin tämän kyllä jo entuudestaan, mutta vasta nyt sen oikeasti ymmärsi. 

Monet ihanista työkavereista on kysellyt voinnistani ja jaksamisestani. Yhtä kertaa lukuunottamatta olen pystynyt kertomaan kuulumiseni ihmisille ilman itkuja tai muuten herkistymistä. Kerran kuitenkin vahinko pääsi käymään. Olin kahvihuoneessa ja eräs kollega kyseli hoitojen vaikutuksista ja kahvihuoneessa sattui olemaan osastomme apulaisylilääkäri. Ayl sitten kysyi, että miksi olen saanut sytostaatteja. Vastasin, että Hodgkinin lymfooman. Silloin ne vesihanat aukesivat. Voi sitä häpeän määrää! En missään vaiheessa ole ymmärtänyt omaa itku-reaktiotani kun olen "joutunut" keskustelemaan sairaudestani ja hoidoista joko lääkärin tai kokeneen hoitajan kanssa. Ystävien ja sukulaisten kanssa keskustellessa ei ole mitään ongelmaa. Kummallista! :D

Toinen "mielenkiintoinen" tapahtuma töissä liittyi hiuksiin. Kaikki alkoi keskustelusta tatuoinneista. Eräs osastomme työntekijä puhui omasta syöpäkokemuksestaan ja tulin sitten kertoneeksi oman taistelutarinani. Puhuimme hiusten lähdöstä ja kerroin kuinka minulla lähti todella paljon hiuksia, mutta ne mitä päässä nyt on, on omia. Työkaveri sitten tokaisi, että hän olikin ihmetellyt mitä minun hiuksille on tapahtunut. APUA!!! Ja minä kun luulin, ettei puoliksi kaljuja länttejä päässäni huomaisi enää niin helposti, varsinkin kun blondasin hiukseni!! Onneksi muutama kollega pelasti tilanteen kertomalla, että ero nykyisillä hiuksillani entisiin paksuihin hiuksiini on sen verran suuri, että sen pistää merkille. Kaljulta on kuitenkaan onneksi näytä. Uusi kollega, joka ei ollut hoitoja edeltäviä hiuksiani nähnyt, oli sitä mieltä, ettei hän edes huomannut hiuspehkossani mitään erikoista. Onni on maailman ihanimmat työkaverit! <3

Joku oli sairaslomani aikana käynyt tyhjentämässä pääni kaikesta tieto-taidosta, mitä olin ehtinyt tässä kahden vuoden aikana oppia. Hyvin, hyvin ärsyttävää, voin todeta! Kaiken lisäksi useat toimintatavat osastollamme olivat ehtineet muuttua sairaslomani aikana. Asioita tehdään nykyään ihan erilailla kuin ennen eikä osa tavaroista enää löydy sieltä, missä ne ennen olivat! Siihen kun lisätään kaikki päästä kadonnut tieto, olin todellakin pihalla kuin lumiukko. Meinasi jo epätoivo iskeä muutaman työpäivän jälkeen. En osaa mitään, en löydä tavaroita, en muista mitään! Miksi ihmeessä pomot haluavat jatkaa työsopimustani kun en mistään mitään tiedä!? 

Huh!! Onneksi tuota kesti vain pari päivää ja nyt alkaa jo asiat rullaamaan 100x paremmin! Asiat alkaa jo palautua mieleen eikä enää tarvitse miettiä miten sitä ruiskua käytettiinkään. :D Nyt kun ihan kaikki asiat eivät enää ole täysin hukassa, on maailman paras idea jäädä kolmen viikon kesälomalle! :D Johan tässä kaksi viikkoa ehdittiinkin paiskia hommia. Toivottavasti säät suosisi hieman enemmän tällä lomalla!

Jee! Vihdoin on kaikki hoidot ohi!! Säteet loppuivat juuri sopivasti ennen Juhannusta. Juhannuksen jälkeen kävin vielä lääkärin vastaanotolla hakemassa "terveen" paperit. Nyt sitten vaan kontrolleja odottelemaan. Ensimmäiset kontrollit on jo syyskuun lopulla. 

Sädehoito meni lopulta yllättävänkin helposti maskin leikkaamisen jälkeen. Ei yhtään paniikkikohtausta! Jee! Muistoksi sädetyksistä jäi pientä yskää, kurkkukipua ja nielemisvaikeutta, mitkä kyllä helpottivat viikossa. Nyt ei siis enään minkäänlaisia oireita. Yleiskunnon heikkoutta tietenkin lukuunottamatta. 

Viimeisellä sädetyskerralla hoitaja kysyi haluisinko sädetysmaskin matkamuistoksi. Ensin vastaukseni oli tiukka EI, mutta hetken asiaa mietittyäni, päätinkin ottaa maskin matkaan. Jospa vaikka linkaisisi sen juhannuskokkoon mökillä. Näinpä sitten päätinkin tehdä. Voi sitä samanaikaisen itkun ja naurun määrää kun seisoin rantakalliolla maski kädessä, valmiina heittämään sen roihuavaan kokkoon. Helpotuksen tunne oli jotain aivain sanoinkuvaamatonta kun näin maskin sulavan liekkien seassa. Good riddance! Takaisin ei ole tulemista!

Sainpa vihdoin kuulla, että saan aloittaa työt ennen sairasloman loppua. Ehdin olemaan kaksi viikkoa töissä ennen kesälomaa. Hieman pehmeämpi paluu arkeen, toivottavasti. Alkaa jo pikkuhiljaa jänskättämään osaako sitä töissä enää yhtään mitään!?

Lääkäri sitten soitti kuin soittikin, mutta onneksi kuitenkin hyvien uutisten merkeissä! Ei enää sytkyjä ja päästään aloittamaan sädehoito. Sädetyskertoja kymmenen. 

Ensin kutsu kävi lääkärin juttusille ja sieltä CT-kuviin. Kuvien perusteella lääkärit suunnittelivat säteiden suunnat ja määrät. Samalla reissulla tehtiin se kamalan hirvittävä sädetysmaski. Yäk!!! Naaman päälle asetellaan ihon myötäisesti sellainen lämmin muoviverkko, joka jäähtyessään kovettuu. Maski sitten kiinnitetään hoitopöytään muoviklipsuilla(?). Liikkumavaraa maskin alla on ehkä noin 1 mm. Voin kyllä rehellisesti todeta, että tuo maski on jokaisen ahtaanpaikankammoisen ihmisen unelma!! Pienoista paniikkia meinasi pukata päälle, varsinkin kun kuulin, että mun pitäisi olla sen ahdistavan maskin alla reilu puoli tuntia kerrallaan. Onneksi kuitenkin rauhoittavat lääkkeet on keksitty tällaisia tilanteita varten!

Innolla ja kauhulla jäin odottamaan kutsua ensimmäiselle sädetykselle. Lääkäri kuitenkin ehti soittaa ja pyytää uusiin CT-kuviin. Sädekentät kuulemma osuisivat niin paljon sydämeen, että lääkärit haluaisivat suorittaa sädetykseni hengityksen tahdissa. Minun täytyy siis vetää keuhkoihin ilmaa ja pidättää hengitystä sätedyksen ajan. Tällöin suurimman iskun säteistä saavat keuhkot sydämen sijaan. Nämä uudet kuvat luonnollisesti piti ottaa maski päällä. Tällä kertaa ei paniikkikohtaus ollut kaukana, mutta selvitin kuvauksen kun muutaman kerran aloitettiin alusta. 

Viikko sitten torstaina saatiin sitten sädetykset aloitettua. Koska tiesin, että maski oli todella ahdistava,  panikoin sen alle joutumista jo etukäteen. Yhtään tilannetta ei helpottanut ystäväni sanat "Ajattele jos ne vaikka unohtaa tulla päästämään sut pois sieltä maskin alta!", jotka soivat päässäni. Odotusaulassa sain kuitenkin itseni rauhoitettua hengittelemällä syvään ja ajattelemalla muuta mukavaa. Kun vuoroni tuli ja hoitaja kysyi kuulumisiani, sitten ne hanat aukesivat. Kerroin rehellisesti pelkääväni maskin alla olemista, se ahdistaa erittäin paljon. Pakkohan se oli kuitenkin kokeilla, koska säteet oli pakko antaa ja niitä ei voi antaa ilman maskia, ettei säteet osu väärään kohtaan. Kolme kertaa taisimme yrittää, mutta tuloksetta. En vain yksinkertaisesti voinut. Oli pakko saada maski pois naamalta. Se puristi ja ahdisti enkä saanut henkeä. Yksi hoitajista kävi sitten soittamassa lääkärin ja maskeista vastaavan miehen paikalle. Luojan kiitos maskimies sai leikattua maskia avonaisemmaksi. Maskiin leikattiin reikä, joka ulottuu kulmakarvoista alahuuleen!!!! Samalla kävi lääkäri kauppaamassa mulle niitä rauhoittavia, mutta kieltäydyin vielä toistaiseksi. Jos ota rauhoittavan ennen södetystä, en voi kulkea sairaalalle ja takaisin omalla autolla. 

Avonainen maski on ollut ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin kiinteä maski. Nyt maskin alla olo ei ahdista juuri lainkaan. Kyllähän maski vieläkin on tiukka ja puristava, mutta niinhän sen kuuluukin olla. Pystyn nyt kuitenkin olemaan maskin alla koko puolisen tuntia panikoimatta. 

Jokainen sädetyskerta alkaa sillä, että hoitajat ruuvaavat minut hoitopöytään kiinni maski naamalla ja asettavat laaserit oikeisiin kohtiin. Kun nupit on väännetty oikeisiin kohtiin, otetaan parit röntgenkuvat. Näitä kuvia hoitajat vertaavat edellisiin ja jos toteavat, että olen oikeassa asennossa, aloitetaan sädetys. Sädetystä saan yhteensä 13 eri kohtaan, eri kulmista. Jokaisen sädetyksen aikana minun pitää siis pidättää hengitystä keuhkot täynnä ilmaa. Hengitystä pitää pidättää muutamasta sekunnista pariinkymmeneen sekuntiin kerralla. Ohjeet onneksi saan aina hoitajalta kaiuttinen kautta. Lopuksi hoitajat päästävät minut irti penkistä ja saan lähteä kotiin erittäin hieno verkkokuvio otsaan painautuneena. 

Nyt kun 7/10 hoitokertaa on takana, on alkanut ilmetä hieman sivuoireta, ei onneksi kovin pahoja. Yskää, suun kuivumista (entistä enemmän), kurkkukipua ja pientä nielemisvaikeutta. Nämä kuitenkin on erittäin vähäisiäsytkyihin verrattuna! Enää tosiasn vain kolme hoitokertaa jäljellä ja tämä koettelemus olisi toivottavasti tässä. Toivotaan parasta! Juhannukseen mennessä olen siis säteilevämpi kuin koskaan ennen. Toivottavasti pääsisin työmaallekin jo heinäkuussa.

Hupsista keikkaa! Onpas ehtinyt vierähtää pitkä tovi edellisestä kirjoituksesta. Totta puhuakseni, ei tässä mitään kovin erikoista ole ehtinyt tapahtumaankaan. 

Torstaina kävin neljänsillä myrkky-tiputuksilla, mitkä toivottavasti oli myös ne viimeiset. Väliin tietysti on mahtunut myös ne kolmannet tiputukset, jotka meni yllättävän hienosti! Edelliset tiputukset oli sitten asia ihan erikseen. Väsymys iski jo tiputuspäivänä ja huono olo iski melko rajuna. Kaikkein inhottavin jälkivaiva, kuten aina, oli paha maku suussa. Tällä kertaa paha, metallinen maku, joka aikaisemmin on tullut vain vettä juodessa, oli suussa koko ajan torstaista maanantaihin.

Onneksi kuitenkin olo helpotti jonkin verran maanantaiksi niin pääsin viemään Äipän myöhäiselle äitienpäivälounaalle. :) Äipän kanssa suunniteltiin jo edellisellä kerralla lounastusta intialaisessa ravintolassa, mutta ilmeisesti ravintola ei halunnut meitä heille ruokailemaan, sillä olivat laittaneet maanantaina ovet kiinni. Jouduttiin sitten "tyytymään" viereiseen kiinalaiseen ravintolaan. Voi harmi! :D

Tiistaina oli aika käydä otattamassa uudet kuvat PET-TT:n muodossa. Itse kuvaus ei tällä kertaa ollut yhtään sen mukavampi kuin viimeksi. Perjantaina, eli huomenna, lääkäri soittaa jos kuvissa on vielä jotakin sellasta että myrrkyjen tiputusta pitää jatkaa. Jos taas kuvat on täysin puhtaat, mitä erittäin suuresti toivon, mutta melko vahvasti epäilen, siirrytään hoidoissa sädetyksiin. Jälleen luvassa siis odottamista! Tietenkään lääkäri ei siis soita jos kuvat on ok. Toivotaan siis kovasti ettei puhelin huomenna soi kertaakaan!!

Samoin kun siitepöly, mun kevääseen kuuluu läheisesti tietenkin jääkiekon mm-kisat, joissa kannustetaan Suomea voittoon meni pelit miten meni. Eihän sitä voi koko turnausta arvioida ensimmäisen pelin tuloksen perusteella, eihän? ;) Tänään siis jännätään Suomen kohtaloa pudotuspeleissä Tsekkiä vastaan. 

Toinen keväinen vaiva on kova autokuume. Varsinkin kun lämpöiset päivät lähenevät, alkaa mieleen muistua mm. viime kesäiset matkst tuossa ihanassa ilmastoimattomassa punaisessa paholaisessa. Kirjaimellisesti lämmöllä muistelen kuumana kesäpäivänä ruuhkaan juuttumista. <3 Onhan minulla ollut uuden auton hankkiminen mielessä jo pitkän aikaa. Tavoitteena oli uusi auto kesäksi, mutta näyttää pahasti siltä, että kyseessä ei ollut tämä kesä. Ei tässä kovin uskalla lisää laskuja itselleen hankkia kun tulot pienenevät ja sairasloman pituudestakaan ei ole varmuutta. Niin, eikä itseasiassa vielä edes työsopimuksen jatkosta! :D 

Nyt jännäilemään, ensin Suomen lätkäpeliä, sitten huomista lääkärin mahdollista soittoa. :)

Viikko on taas vierähtänyt edellisistä tiputuksista ja olo alkaa pikkuhiljaa olla jo lähes normaali. Itse tiputus meni melko mutkattomasti. Ainoa ongelma oli jälleen viimeinen myrkky eli dakarbatsiini, joka aiheutti kamalaa kirvelyä suonessa vaikka tiputus aloitettiin puolella vauhdilla. Taas siis jouduttiin laskemaan tiputusvauhtia. Myrkkyjen aikana pahoinvointi pysyi hyvin kurissa lääkkeiden avulla ja kuumepiikkiäkään ei ilmaantunut. 

Tällä kerralla olin poli-potilaana, mutta polin kiireen vuoksi minut sijoitettiin osastolle, ja sielläkin päiväsaliin. Olihan se kieltämättä mielenkiintoista viettää klo 11-19 välinen aika päiväsalissa.  Seuraavalla kerralla minut on onneksi sijoitettu polille, joten toivottavasti hoitojen saannissa ei menisi ihan koko päivää! 

Hoitojen jälkeisenä päivänä kävin ystävän kanssa kaupassa. Kun ajelimme takasin ystäväni luo, huomasin silmässäni karvan, joka osoittautui hiukseksi. Siitä se sitten alkoi, se hiusten lähtö. Nyt viikon aikana hiuksia on lähtenyt melko pienestäkin kosketuksesta, ja tukoittain. Onneksi minulla on paksut hiukset ja niitä on määrällisesti paljon, joten kaljuja läikkiä ei ole vielä päähän ilmaantunut. Omaan silmään hiusten harventuminen kyllä pistää heti. Vaikka tiesin, että hiukset tulevat lähtemään jossakin vaiheessa hoitojen aikana, tuli se kuitenkin aikamoisena shokkina ja järkytyksenä. Onni kuitenkin on maailman ihanimmat ystävät ja läheiset, jotka jaksavat olla tukenani tässäkin asiassa. Nyt pitää vaan alkaa keräilemään huiveja ja kesäpipoja. Peruukki onneksi odottaa jo kotona.

Hoitojen jälkeinen viikko on mennyt lähes saman kaavan mukaan kuin edelliselläkin kerralla. Hoidot torstaina, äiti hoitamaan tytärtään lauantaina, pahoinvointi pysyy kurissa lääkkeillä, väsymys iskee sunnuntaina, olo on kuin pahimmassa krapulassa maanantaina ja tiistaina, keskiviikkona pystyy jo palaamaan takaisin "elävien kirjoihin". Tällä hoitokerralla suu pysyi melko hyvänä, kiitos osastolta ruinaamani Caphosol-purskutteluaineen. Nyt todellakin ymmärrän miksi ainetta kovasti painotettiin käytettäväksi lasten syöpäosastolla. Aivan mahtavaa ainetta! 

Tosiaan Äiti tuli taas minua hoitamaan viikonlopuksi. Lauantaina kävimme ravintolassa ruokailemassa ja sunnuntaina elokuvissa. Ihanainen Äiti jälleen kerran siivosi asuntoni ja jopa pesi ikkunatkin sillä välin kun minä vaan nukuin. Onhan se suuri helpotus itselle kun saa kaikkein väsyneimpään aikaan istua valmiiksi katettuun ruokapöytään eikä tiskeistäkään tarvitse huolehtia. Minulla on maailman paras Äiti! <3

Maanantai ja tiistai meni lähes kokonaan nukkuessa. Onneksi olin keskiviikolle sopinut parit kahvittelu-treffit parin kaverin kanssa, niin oli pakko alkaa taas toimimaan. Keskiviikkona sain aamulla kahvi-kaveriksi entisen koulukaverin, jota en ollut nähnyt ainakaan lähemmäs vuoteen, ja iltapäivällä erään työkaverin. Mikä siinä onkin, että yhteydenpito ystäviin katkeaa joskus ihan ilman mitään syytä? Elämäntilanteet ja arki muuttuu, mutta onko se mikään syy olla pitämättä yhteyttä? Syyllistyn itse tähän jostakin kummasta syystä liiankin usein. Pahoitteluni siis tasapuolisesti kaikille ystäville, joihin en ole ollut ahkerasti yhteydessä viimeisen vuode n-parin aikana. Se ei ole ollut tarkoituksellista ja yritän taas parantaa tapani! Olette kaikki minulle erittäin tärkeitä!

Jokin aika sitten tiedustelin ystävältä, josko hän olisi halukas lähteä katsomaan Fast & Furious 7- elokuvaa kanssani. Kauhukseni sain kuulla, että ystäväni ei ollut nähnyt yhtään ainutta sarjan elokuvaa!! Onneksi, jonkin aikaa häntä sätittyäni, hän tajusi tekemänsä virheen ja halusi sivistää itseään. Kuusi F&F-elokuvaa myöhemmin sain ystäväni elokuviin :D Kyllä, tytötkin voi tykätä poikien elokuvista! Nopeita ja kovaäänisiä autoja, lihaksikkaita miehiä, actionia, hurjia stuntteja. Kelpaa! Kävimme siis tänään tuon seitsemännen elokuvan katsomassa ja olihan se ihan katsomisen arvoinen. Aikamoisia miehiä oli tuo elokuva täynnä! Juuri edellisenä päivänä sanoin ystävälleni, että pitää varmaan ottaa Nessu-paketti mukaan elokuviin, olihan se Paul Walkerin viimeinen elokuva. Niin, olisi pitänyt ottaa! Vaikka se ihana tribuutti Walkerille olikin, ei tuollaista toiminta-pläjäystä saa tuolla tavalla päättää! Ei ihmisten kuulu itkeä toimintaelokuvan lopussa! :D Ei vaan, F&F-elokuvat saivat kyllä täysin arvoisensa päätöksen.