Oman neljän kuukauden sairasloman aikana kuukausituloni putosivat lähes 1 000e/kk. Se on suuri summa ottaen huomioon, että menot eivät juurikaan pienentyneet sairasloman aikana, ehkä jopa päinvastoin. Kuukausimenoihin lisänä ilmestyivät sairaalan poliklinikkamaksut, joista osa oli 32e ja osa 9e (pyöristettynä). Itseasiassa juuri eilen tipahti postiluukusta lasku sädehoidosta ja sitä edeltävästä ja sen jälkeisestä lääkärikäynnistä, yhteishinta: pikkasen päälle 120e. Laskin, että yhteensä pelkkiin hoitomaksuihin on mennyt 520€. Käyntimaksujen lisäksi saldoon tulee tietenkin lisätä kaikki lääkekustannukset. Apteekkiin on tässä lähiaikoina ihan kiitettävästi valuuttaa, Kelan omavastuusta huolimatta. Mutta tästä asiasta ei kyllä kovasti voi valittaa, sillä asiat voisivat olla kovinkin erilaiset. Suomessahan tämä lysti on vielä suhteellisen halpaa verrattuna joihinkin muihin maihin. 

Palasin töihin siis viime viikolla, tietenkin kevyesti maanantain aamuvuorolla lääkehoitajana. :D On kyllä ollut aivan mahtavaa olla taas töissä! Niin iloista vastaanottoa en ole koskaan saanut kuin mitä sain maanantai-aamuna. Kiitos siitä ihanat kollegat! <3

On töihinpaluu aiheuttanut jonkinverran ylimääräistä päänvaivaakin, erityisesti itsetunnon kantilta. Arki on jatkunut ilman minuakin töissä ja osastolla on selvitty erittäin hyvin ilman minun paikallaoloa. Olen siis täysin korvattavissa oleva ihminen. Tiesin tämän kyllä jo entuudestaan, mutta vasta nyt sen oikeasti ymmärsi. 

Monet ihanista työkavereista on kysellyt voinnistani ja jaksamisestani. Yhtä kertaa lukuunottamatta olen pystynyt kertomaan kuulumiseni ihmisille ilman itkuja tai muuten herkistymistä. Kerran kuitenkin vahinko pääsi käymään. Olin kahvihuoneessa ja eräs kollega kyseli hoitojen vaikutuksista ja kahvihuoneessa sattui olemaan osastomme apulaisylilääkäri. Ayl sitten kysyi, että miksi olen saanut sytostaatteja. Vastasin, että Hodgkinin lymfooman. Silloin ne vesihanat aukesivat. Voi sitä häpeän määrää! En missään vaiheessa ole ymmärtänyt omaa itku-reaktiotani kun olen "joutunut" keskustelemaan sairaudestani ja hoidoista joko lääkärin tai kokeneen hoitajan kanssa. Ystävien ja sukulaisten kanssa keskustellessa ei ole mitään ongelmaa. Kummallista! :D

Toinen "mielenkiintoinen" tapahtuma töissä liittyi hiuksiin. Kaikki alkoi keskustelusta tatuoinneista. Eräs osastomme työntekijä puhui omasta syöpäkokemuksestaan ja tulin sitten kertoneeksi oman taistelutarinani. Puhuimme hiusten lähdöstä ja kerroin kuinka minulla lähti todella paljon hiuksia, mutta ne mitä päässä nyt on, on omia. Työkaveri sitten tokaisi, että hän olikin ihmetellyt mitä minun hiuksille on tapahtunut. APUA!!! Ja minä kun luulin, ettei puoliksi kaljuja länttejä päässäni huomaisi enää niin helposti, varsinkin kun blondasin hiukseni!! Onneksi muutama kollega pelasti tilanteen kertomalla, että ero nykyisillä hiuksillani entisiin paksuihin hiuksiini on sen verran suuri, että sen pistää merkille. Kaljulta on kuitenkaan onneksi näytä. Uusi kollega, joka ei ollut hoitoja edeltäviä hiuksiani nähnyt, oli sitä mieltä, ettei hän edes huomannut hiuspehkossani mitään erikoista. Onni on maailman ihanimmat työkaverit! <3

Joku oli sairaslomani aikana käynyt tyhjentämässä pääni kaikesta tieto-taidosta, mitä olin ehtinyt tässä kahden vuoden aikana oppia. Hyvin, hyvin ärsyttävää, voin todeta! Kaiken lisäksi useat toimintatavat osastollamme olivat ehtineet muuttua sairaslomani aikana. Asioita tehdään nykyään ihan erilailla kuin ennen eikä osa tavaroista enää löydy sieltä, missä ne ennen olivat! Siihen kun lisätään kaikki päästä kadonnut tieto, olin todellakin pihalla kuin lumiukko. Meinasi jo epätoivo iskeä muutaman työpäivän jälkeen. En osaa mitään, en löydä tavaroita, en muista mitään! Miksi ihmeessä pomot haluavat jatkaa työsopimustani kun en mistään mitään tiedä!? 

Huh!! Onneksi tuota kesti vain pari päivää ja nyt alkaa jo asiat rullaamaan 100x paremmin! Asiat alkaa jo palautua mieleen eikä enää tarvitse miettiä miten sitä ruiskua käytettiinkään. :D Nyt kun ihan kaikki asiat eivät enää ole täysin hukassa, on maailman paras idea jäädä kolmen viikon kesälomalle! :D Johan tässä kaksi viikkoa ehdittiinkin paiskia hommia. Toivottavasti säät suosisi hieman enemmän tällä lomalla!

Sädehoito meni lopulta yllättävänkin helposti maskin leikkaamisen jälkeen. Ei yhtään paniikkikohtausta! Jee! Muistoksi sädetyksistä jäi pientä yskää, kurkkukipua ja nielemisvaikeutta, mitkä kyllä helpottivat viikossa. Nyt ei siis enään minkäänlaisia oireita. Yleiskunnon heikkoutta tietenkin lukuunottamatta. 

Viimeisellä sädetyskerralla hoitaja kysyi haluisinko sädetysmaskin matkamuistoksi. Ensin vastaukseni oli tiukka EI, mutta hetken asiaa mietittyäni, päätinkin ottaa maskin matkaan. Jospa vaikka linkaisisi sen juhannuskokkoon mökillä. Näinpä sitten päätinkin tehdä. Voi sitä samanaikaisen itkun ja naurun määrää kun seisoin rantakalliolla maski kädessä, valmiina heittämään sen roihuavaan kokkoon. Helpotuksen tunne oli jotain aivain sanoinkuvaamatonta kun näin maskin sulavan liekkien seassa. Good riddance! Takaisin ei ole tulemista!

Sainpa vihdoin kuulla, että saan aloittaa työt ennen sairasloman loppua. Ehdin olemaan kaksi viikkoa töissä ennen kesälomaa. Hieman pehmeämpi paluu arkeen, toivottavasti. Alkaa jo pikkuhiljaa jänskättämään osaako sitä töissä enää yhtään mitään!?

Ensin kutsu kävi lääkärin juttusille ja sieltä CT-kuviin. Kuvien perusteella lääkärit suunnittelivat säteiden suunnat ja määrät. Samalla reissulla tehtiin se kamalan hirvittävä sädetysmaski. Yäk!!! Naaman päälle asetellaan ihon myötäisesti sellainen lämmin muoviverkko, joka jäähtyessään kovettuu. Maski sitten kiinnitetään hoitopöytään muoviklipsuilla(?). Liikkumavaraa maskin alla on ehkä noin 1 mm. Voin kyllä rehellisesti todeta, että tuo maski on jokaisen ahtaanpaikankammoisen ihmisen unelma!! Pienoista paniikkia meinasi pukata päälle, varsinkin kun kuulin, että mun pitäisi olla sen ahdistavan maskin alla reilu puoli tuntia kerrallaan. Onneksi kuitenkin rauhoittavat lääkkeet on keksitty tällaisia tilanteita varten!

Innolla ja kauhulla jäin odottamaan kutsua ensimmäiselle sädetykselle. Lääkäri kuitenkin ehti soittaa ja pyytää uusiin CT-kuviin. Sädekentät kuulemma osuisivat niin paljon sydämeen, että lääkärit haluaisivat suorittaa sädetykseni hengityksen tahdissa. Minun täytyy siis vetää keuhkoihin ilmaa ja pidättää hengitystä sätedyksen ajan. Tällöin suurimman iskun säteistä saavat keuhkot sydämen sijaan. Nämä uudet kuvat luonnollisesti piti ottaa maski päällä. Tällä kertaa ei paniikkikohtaus ollut kaukana, mutta selvitin kuvauksen kun muutaman kerran aloitettiin alusta. 

Viikko sitten torstaina saatiin sitten sädetykset aloitettua. Koska tiesin, että maski oli todella ahdistava,  panikoin sen alle joutumista jo etukäteen. Yhtään tilannetta ei helpottanut ystäväni sanat "Ajattele jos ne vaikka unohtaa tulla päästämään sut pois sieltä maskin alta!", jotka soivat päässäni. Odotusaulassa sain kuitenkin itseni rauhoitettua hengittelemällä syvään ja ajattelemalla muuta mukavaa. Kun vuoroni tuli ja hoitaja kysyi kuulumisiani, sitten ne hanat aukesivat. Kerroin rehellisesti pelkääväni maskin alla olemista, se ahdistaa erittäin paljon. Pakkohan se oli kuitenkin kokeilla, koska säteet oli pakko antaa ja niitä ei voi antaa ilman maskia, ettei säteet osu väärään kohtaan. Kolme kertaa taisimme yrittää, mutta tuloksetta. En vain yksinkertaisesti voinut. Oli pakko saada maski pois naamalta. Se puristi ja ahdisti enkä saanut henkeä. Yksi hoitajista kävi sitten soittamassa lääkärin ja maskeista vastaavan miehen paikalle. Luojan kiitos maskimies sai leikattua maskia avonaisemmaksi. Maskiin leikattiin reikä, joka ulottuu kulmakarvoista alahuuleen!!!! Samalla kävi lääkäri kauppaamassa mulle niitä rauhoittavia, mutta kieltäydyin vielä toistaiseksi. Jos ota rauhoittavan ennen södetystä, en voi kulkea sairaalalle ja takaisin omalla autolla. 

Avonainen maski on ollut ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin kiinteä maski. Nyt maskin alla olo ei ahdista juuri lainkaan. Kyllähän maski vieläkin on tiukka ja puristava, mutta niinhän sen kuuluukin olla. Pystyn nyt kuitenkin olemaan maskin alla koko puolisen tuntia panikoimatta. 

Jokainen sädetyskerta alkaa sillä, että hoitajat ruuvaavat minut hoitopöytään kiinni maski naamalla ja asettavat laaserit oikeisiin kohtiin. Kun nupit on väännetty oikeisiin kohtiin, otetaan parit röntgenkuvat. Näitä kuvia hoitajat vertaavat edellisiin ja jos toteavat, että olen oikeassa asennossa, aloitetaan sädetys. Sädetystä saan yhteensä 13 eri kohtaan, eri kulmista. Jokaisen sädetyksen aikana minun pitää siis pidättää hengitystä keuhkot täynnä ilmaa. Hengitystä pitää pidättää muutamasta sekunnista pariinkymmeneen sekuntiin kerralla. Ohjeet onneksi saan aina hoitajalta kaiuttinen kautta. Lopuksi hoitajat päästävät minut irti penkistä ja saan lähteä kotiin erittäin hieno verkkokuvio otsaan painautuneena. 

Nyt kun 7/10 hoitokertaa on takana, on alkanut ilmetä hieman sivuoireta, ei onneksi kovin pahoja. Yskää, suun kuivumista (entistä enemmän), kurkkukipua ja pientä nielemisvaikeutta. Nämä kuitenkin on erittäin vähäisiäsytkyihin verrattuna! Enää tosiasn vain kolme hoitokertaa jäljellä ja tämä koettelemus olisi toivottavasti tässä. Toivotaan parasta! Juhannukseen mennessä olen siis säteilevämpi kuin koskaan ennen. Toivottavasti pääsisin työmaallekin jo heinäkuussa.

Torstaina kävin neljänsillä myrkky-tiputuksilla, mitkä toivottavasti oli myös ne viimeiset. Väliin tietysti on mahtunut myös ne kolmannet tiputukset, jotka meni yllättävän hienosti! Edelliset tiputukset oli sitten asia ihan erikseen. Väsymys iski jo tiputuspäivänä ja huono olo iski melko rajuna. Kaikkein inhottavin jälkivaiva, kuten aina, oli paha maku suussa. Tällä kertaa paha, metallinen maku, joka aikaisemmin on tullut vain vettä juodessa, oli suussa koko ajan torstaista maanantaihin.

Onneksi kuitenkin olo helpotti jonkin verran maanantaiksi niin pääsin viemään Äipän myöhäiselle äitienpäivälounaalle. :) Äipän kanssa suunniteltiin jo edellisellä kerralla lounastusta intialaisessa ravintolassa, mutta ilmeisesti ravintola ei halunnut meitä heille ruokailemaan, sillä olivat laittaneet maanantaina ovet kiinni. Jouduttiin sitten "tyytymään" viereiseen kiinalaiseen ravintolaan. Voi harmi! :D

Tiistaina oli aika käydä otattamassa uudet kuvat PET-TT:n muodossa. Itse kuvaus ei tällä kertaa ollut yhtään sen mukavampi kuin viimeksi. Perjantaina, eli huomenna, lääkäri soittaa jos kuvissa on vielä jotakin sellasta että myrrkyjen tiputusta pitää jatkaa. Jos taas kuvat on täysin puhtaat, mitä erittäin suuresti toivon, mutta melko vahvasti epäilen, siirrytään hoidoissa sädetyksiin. Jälleen luvassa siis odottamista! Tietenkään lääkäri ei siis soita jos kuvat on ok. Toivotaan siis kovasti ettei puhelin huomenna soi kertaakaan!!

Samoin kun siitepöly, mun kevääseen kuuluu läheisesti tietenkin jääkiekon mm-kisat, joissa kannustetaan Suomea voittoon meni pelit miten meni. Eihän sitä voi koko turnausta arvioida ensimmäisen pelin tuloksen perusteella, eihän? ;) Tänään siis jännätään Suomen kohtaloa pudotuspeleissä Tsekkiä vastaan. 

Toinen keväinen vaiva on kova autokuume. Varsinkin kun lämpöiset päivät lähenevät, alkaa mieleen muistua mm. viime kesäiset matkst tuossa ihanassa ilmastoimattomassa punaisessa paholaisessa. Kirjaimellisesti lämmöllä muistelen kuumana kesäpäivänä ruuhkaan juuttumista. <3 Onhan minulla ollut uuden auton hankkiminen mielessä jo pitkän aikaa. Tavoitteena oli uusi auto kesäksi, mutta näyttää pahasti siltä, että kyseessä ei ollut tämä kesä. Ei tässä kovin uskalla lisää laskuja itselleen hankkia kun tulot pienenevät ja sairasloman pituudestakaan ei ole varmuutta. Niin, eikä itseasiassa vielä edes työsopimuksen jatkosta! :D 

Nyt jännäilemään, ensin Suomen lätkäpeliä, sitten huomista lääkärin mahdollista soittoa. :)

Tällä kerralla olin poli-potilaana, mutta polin kiireen vuoksi minut sijoitettiin osastolle, ja sielläkin päiväsaliin. Olihan se kieltämättä mielenkiintoista viettää klo 11-19 välinen aika päiväsalissa.  Seuraavalla kerralla minut on onneksi sijoitettu polille, joten toivottavasti hoitojen saannissa ei menisi ihan koko päivää! 

Hoitojen jälkeisenä päivänä kävin ystävän kanssa kaupassa. Kun ajelimme takasin ystäväni luo, huomasin silmässäni karvan, joka osoittautui hiukseksi. Siitä se sitten alkoi, se hiusten lähtö. Nyt viikon aikana hiuksia on lähtenyt melko pienestäkin kosketuksesta, ja tukoittain. Onneksi minulla on paksut hiukset ja niitä on määrällisesti paljon, joten kaljuja läikkiä ei ole vielä päähän ilmaantunut. Omaan silmään hiusten harventuminen kyllä pistää heti. Vaikka tiesin, että hiukset tulevat lähtemään jossakin vaiheessa hoitojen aikana, tuli se kuitenkin aikamoisena shokkina ja järkytyksenä. Onni kuitenkin on maailman ihanimmat ystävät ja läheiset, jotka jaksavat olla tukenani tässäkin asiassa. Nyt pitää vaan alkaa keräilemään huiveja ja kesäpipoja. Peruukki onneksi odottaa jo kotona.

Hoitojen jälkeinen viikko on mennyt lähes saman kaavan mukaan kuin edelliselläkin kerralla. Hoidot torstaina, äiti hoitamaan tytärtään lauantaina, pahoinvointi pysyy kurissa lääkkeillä, väsymys iskee sunnuntaina, olo on kuin pahimmassa krapulassa maanantaina ja tiistaina, keskiviikkona pystyy jo palaamaan takaisin "elävien kirjoihin". Tällä hoitokerralla suu pysyi melko hyvänä, kiitos osastolta ruinaamani Caphosol-purskutteluaineen. Nyt todellakin ymmärrän miksi ainetta kovasti painotettiin käytettäväksi lasten syöpäosastolla. Aivan mahtavaa ainetta! 

Tosiaan Äiti tuli taas minua hoitamaan viikonlopuksi. Lauantaina kävimme ravintolassa ruokailemassa ja sunnuntaina elokuvissa. Ihanainen Äiti jälleen kerran siivosi asuntoni ja jopa pesi ikkunatkin sillä välin kun minä vaan nukuin. Onhan se suuri helpotus itselle kun saa kaikkein väsyneimpään aikaan istua valmiiksi katettuun ruokapöytään eikä tiskeistäkään tarvitse huolehtia. Minulla on maailman paras Äiti! <3

Maanantai ja tiistai meni lähes kokonaan nukkuessa. Onneksi olin keskiviikolle sopinut parit kahvittelu-treffit parin kaverin kanssa, niin oli pakko alkaa taas toimimaan. Keskiviikkona sain aamulla kahvi-kaveriksi entisen koulukaverin, jota en ollut nähnyt ainakaan lähemmäs vuoteen, ja iltapäivällä erään työkaverin. Mikä siinä onkin, että yhteydenpito ystäviin katkeaa joskus ihan ilman mitään syytä? Elämäntilanteet ja arki muuttuu, mutta onko se mikään syy olla pitämättä yhteyttä? Syyllistyn itse tähän jostakin kummasta syystä liiankin usein. Pahoitteluni siis tasapuolisesti kaikille ystäville, joihin en ole ollut ahkerasti yhteydessä viimeisen vuode n-parin aikana. Se ei ole ollut tarkoituksellista ja yritän taas parantaa tapani! Olette kaikki minulle erittäin tärkeitä!

Jokin aika sitten tiedustelin ystävältä, josko hän olisi halukas lähteä katsomaan Fast & Furious 7- elokuvaa kanssani. Kauhukseni sain kuulla, että ystäväni ei ollut nähnyt yhtään ainutta sarjan elokuvaa!! Onneksi, jonkin aikaa häntä sätittyäni, hän tajusi tekemänsä virheen ja halusi sivistää itseään. Kuusi F&F-elokuvaa myöhemmin sain ystäväni elokuviin :D Kyllä, tytötkin voi tykätä poikien elokuvista! Nopeita ja kovaäänisiä autoja, lihaksikkaita miehiä, actionia, hurjia stuntteja. Kelpaa! Kävimme siis tänään tuon seitsemännen elokuvan katsomassa ja olihan se ihan katsomisen arvoinen. Aikamoisia miehiä oli tuo elokuva täynnä! Juuri edellisenä päivänä sanoin ystävälleni, että pitää varmaan ottaa Nessu-paketti mukaan elokuviin, olihan se Paul Walkerin viimeinen elokuva. Niin, olisi pitänyt ottaa! Vaikka se ihana tribuutti Walkerille olikin, ei tuollaista toiminta-pläjäystä saa tuolla tavalla päättää! Ei ihmisten kuulu itkeä toimintaelokuvan lopussa! :D Ei vaan, F&F-elokuvat saivat kyllä täysin arvoisensa päätöksen.

Torstaina kävin kahvittelemassa ja juoruilemassa ihanan "uuden" ystävän luona. Tarjoilut oli aivan mahtavia, seurasta ja juttujen tasosta puhumattakaan! Kahvien jälkeen ajattelin lähteä vanhempien luokse pääsiäisen viettoon päivää ajateltua aikaisemmin. Oli aivan ihana huomata, että kesänopeusrajoitukset oli ilmaantuneet teille. Valitettavasti kaikki eivät olleet tätä huomanneet! Onko mikään ihanampaa kun ajella 100km/h-alueella 75km/h kymmenen auton perässä ja hidastelijan perässä olevat kaksi/kolme autoa ei uskalla lähteä ohittamaan!? ARGH!! Olen saanut kuulla, että olen kuulemaan aika aggressiivinen kuski...Mitään en tunnusta! ;) Onneksi on nyt autossa kunnon poppi-, tai siis rokki-vehkeet, kiitos ihanaisen autonasentaja-pikkuveljen. 

Perille päästiin turvallisesti ja aikomuksena tosiaan yllättää vanhemmat ja pikkuveljet. No, vanhemmat olivatkin toisella paikkakunnalla. Yritin kovasti houkutella veljiä katsomaan uusinta Fast & Furious-elokuvaa. Ei onnistu. Toinen oli lähdössä kavereiden kanssa viihteelle ja toinen kaverin kyytiin ajelemaan rinksaa ympäri keskustaa. Suunnitelmiahan ei voinut isosiskon vuoksi tietenkään perua. On siinäkin miulla pikkuveljet! Vaikkei pojat suunnitelmiaan minun takia muuttaneet, en varmasti olisi itsekään niin tehnyt samassa tilanteessa, kovasti isosiskon sydäntä lämmitti kun 19v. pikkuveikka kyseli jaksamisia ja vointeja, :) Kyllä ne osaa joskus olla ihan ihaniakin nuo pikkuveikat <3

Äiti ja Isi tuli seuraavana päivänä kotiin ja loppu pääsiäinen menikin sitten yhdessä aikaa viettäen ja kaikenmaailman herkkuja syöden. Jopa vanhimman pikkuveikankin ehdin näkemään. :)

Alkuviikko on mennyt migreenissä ja kamalassa väsymyksessä. Ei ole juuri jaksanut mitään erityistä, tai edes tavallista tehdä. Voisinkohan syyttää tätä jatkuvaa asioiden unohtelua tästä sairaudesta johtuvaksi vai pitäisikö olla jo huolissaan nuoruusiän dementian mahdollisuudesta. Tosin jos seuraa esimerkiksi Äitiä vierestä, ei ole mikään ihme jos tyttärelläkin alkaa dementia vaivaamaan näin nuorena. Eikös se ole ainakin jonkin verran perinnöllinen? :D Tuntuu, että mikään ei ole pysynyt päässä paria minuuttia kauempaa. Eli jos siis en ole vastannut laittamaasi viestiin, olen sen vain täysin unohtanut enkä ole jättänyt tarkoituksella vastaamatta! 

Tänään labroja, jotka onneksi ihan normaalit, mitä nyt leukkarit alarajoilla sekä kahvittelua ja juoruilua niin omalla osastolla (siis työpaikalla) kuin kaverillakin. Ja kävinpä allekirjoittamassa uuden työsopimuksenkin, joka jatkuu elokuun loppuun, eli sinne minne sairaslomakin. Nyt voi siis sairastaa turvallisin mielin ainakin syyskuulle. Toivottavasti työt jatkuu vielä sairasloman jälkeenkin. On tämä vaan aina yhtä ihanaa ja rentouttavaa tämä määräaikaisena työntekijänä olo! 

Nyt vielä leffailtaa kaverin kanssa ja huomenna taasen tiputuksille. :)

Lauantai-iltana sitten alkoi tuntua ikenissä ja muualla suussa. Tuntu, että etuhampaat putoavat suusta. Myös juominen alkoi olla entisestä vaikeampaa. Jano oli koko ajan, mutta vesi maistui kamalalta, mehut olivat liian makeita ja tuoremehut kirvelivät suuta. Sunnuntaina nämäkin oireet vain lisääntyivät ja kipu suussa yltyi myös sylkirauhasiin ja takahampaisiin. Varsinaisesti mitään limakalvorikkoja ei tullut, mutta kipeä oli koko suu. Etova olokaan ei ottanut helpottaakseen. Totesinkin ystävälle, että jos raskauden aikainen pahoinvointi on yhtään samanlaista, vahvistuu minun päätös olla tekemättä yhtään ainutta lasta! :D 

En muista milloin olisin ollut niin väsynyt kuin sunnuntai-tiistai välisenä aikana. Tuntui, ettei jaksa olla hereillä tuntia tai paria pidempiä jaksoja kerrallaan. Siinä jäi sitten kahvittelut ystävän luona sekä kollegan eläkekahvit väliin. Eipä sillä, en olisi kyllä pystynyt kahvia juomaankaan. :D Eiköhän noita kahveja ehdi ystävien kanssa muulloinkin. Tiistaina onneksi sain jonkin pienen piristysruiskeen ja sain raahattua itseni ystävän kanssa kauppaan ja toisesta ystävästä leffaseuraa. Ehkäpä tämä arki alkaa tästä pikkuhiljaa näyttää hieman valoisammalta. Ainakin seuraaviin tiputuksiin saakka.

Jokseenkin yllätyksenä tuli näinkin kova yleiskunnon romahtaminen. Kun jo yhden kerroksen portaiden nouseminen sai puuskuttamaan kunnolla. Myös imusolmuke-alueet, erityisesti ne, missä on syöpäsolukkoa, tulivat todella kipeiksi. Ehkäpä se on vain hyvä merkki siitä, että myrkyt ovat menneet juuri sinne, minne pitikin mennä.

Parina päivänä olen tässä miettinyt, että miten ihmeessä tulen jaksamaan tätä lähinnä fyysistä, mutta myös henkistä myllytystä. Ensin käydään tiputuksilla, jonka jälkeen pari päivää on ihan hyvä olo, kunnes kaikki haittavaikutukset iskevät. Kun oireet helpottavat, alkaakin jo seuraava tiputuskerta olla lähellä. Jos vointi on heikko ja olo vaikeaa viikon verran kahden viikon välein ainakin kaksi kuukautta, ei tässä paljon naurata. Kun hoidot etenevät, haittavaikutusten voimakkuus, määrä ja kesto mitä todennäköisimmin vain lisääntyy. Eihän tässä tietenkään ole muuta vaihtoehtoa kun jaksaa kaikki, mitä eteen kaadetaan, ja niin teenkin, mutta ei tästä kyllä helppoa ole tehty!

Torstaina suuntasin TAYS:iin aamupäivästä valmiina kaikkeen. Kovasti yritin tiedustella, josko olisin sittenkin saanut alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yöpyä kotona. Lääkäri oli toista mieltä. PÖH! No, onneksi kerrankin oli huonejärjestelyt onnistuneet erittäin hienosti ja sain yhden hengen huoneeseen päiväksi seuraa kohtalontoverista, joka oli vain hieman minua edellä hoidoissa. Aivan parasta vertaistukea! Kiitos siitä kämppäkaverille! Olit aivan korvaamaton apu minulle! 

Kuten arvata saattaa, pelko, jännitys, ahdistus, turhautuminen, kaikki tunteet purkautuivat aluksi itkun muodossa, mutta kuitenkin onneksi(?) vain hetkellisesti alussa. Minustahan on kehkeytymässä oikein kunnon itkijä! :D Kaipa se on tällaisessa tilanteessa ihan normaalia ja odotettavissa olevaa. Niin kaikki minulle ainakin ovat sanoneet. Ovat myös lohdutelleet, etten ole todellakaan ensimmäinen enkä viimeinen, jolla tunteet purkautuvat itkuna. Luonnollinen reaktiohan se on. 

Alkupäivä meni osastolla vain odotellessa ja myrkyt saatiin tippumaan vasta puoli kolmen aikaan iltapäivällä. Cocktailina minulla siis on ABVD, joka koostuu neljästä eri sytostaatista; doksorubisiinista, bleomysiinista, vinblastinista ja dakarbatsiinista. Yksi kuuri koostuu kahdesta tiputuskerrasta, jolloin aina annetaan näitä kaikkia neljää myrkkyä kahden viikon välein. Tarkoituksena olisi aluksi antaa kaksi kuuria (= 4 tiputuskertaa = 2 kuukautta), jonka jälkeen kuvannetaan PET-CT:llä uudelleen ja katsotaan, miten hoidot ovat lähteneet vaikuttamaan. Kaikkein ihanteellisimmassa tilanteessa kuvat olisivat täysin puhtaat ja nämä kaksi kuuria riittäisi. Loppusilauksena annettaisiin vielä pieni satsi sädehoitoa. Jos kuvissa vielä lymfoomakertymää näkyy, jatketaan hoitoja samoilla myrkyillä vielä kaksi kuuria ja sitten taas kuvataan. Toivotaan, että kaksi kuuria riittäisi, mutta tietenkin varaudutaan henkisesti neljään kuuriin.

Ennen tiputuksen alkua tarjoiltiin pari pitkäkestoista pahoinvoinninestolääkettä, kortisonia ja Panadolia esilääkkeenä. Luonnollisesti kaikki myrkyt aiheuttavat pahoinvointia ja bleomysiini saattaa aiheuttaa kuumereaktion, jota onnekseni ei ilmaantunut. Pahoinvointikin pysyi hyvin hallussa lääkityksen avulla. Ainoa tiputuksen aikainen haittavaikutus oli dakarbatsiinista aiheutuva kipu suonessa. Tuntui kun olisi happoa tungettu suoneen. Onneksi tästäkin epämukavuudesta selvittiin alentamalla tiputusnopeutta lähes puolella. Yhteensä myrkkyjen saanti kesti noin 4,5 tuntia. Loppuilta kuluikin leppoisasti iltahoitajan kanssa jutustellessa sekä ystävien ja perheen kanssa viestitellessä.

Koska olen huono nukkumaan vieraissa paikoissa, jäi myös sairaalassa yöunet erittäin lyhyiksi, vain kolmeen tunnin pätkään. Onneksi oli tabletti mukana matkassa ja rästissä lähes viikon Emmerdale-jaksot. Kotiinkin pääsin yllättäen jo aamupäivällä kera ison nippu reseptejä ja seuraavia hoitoaikoja. Seuraavan kerran myrkkyjä tiputellaan tasan kaksi viikkoa ensimmäisestä kerrasta, eli 9.4. Olettaen tietenkin, että veriarvot ovat normaaleja tipusta edeltävänä päivänä. 

Tänään on jo hieman alkanut lieviä haittavaikutuksia ilmenemään, erityisesti makuaistiin liittyen. Vesi maistuu ihan limalta ja muutkin juomat ihan laimennetuilta. Onko ihanampaa makua kun laiha kahvi ja vedellä jatkettu CocaCola? Yök! Ruokahalu onneksi on pysynyt lähes normaalina. Pientä pahoinvointiakin on ollut havaittavissa. Myös ikenet ovat alkaneet kipeytyä. 

Ihanainen Äiti tuli hoitamaan sairasta tytärtään. Äiti täytti mun jääkaapin, käytiin herkuttelemassa Diner-ruualla ja vähän Ikeassa shoppailu-terapiaa harrastamassa. Kaiken kyllä kruunasi se, että Mamma teki ruokaa pakastimeen ja päätti imuroida! <3 Saa tulla toistekin! :D

Saas nähdä mitä huominen tuo olotilan suhteen tullessaan. 

Sain jälleen useita tsemppauksia ja lämpöisiä ajatuksia. Muutamat kollegat jopa tarjosivat käytännönapua, esimerkiksi kyyditysten tai kauppareissujen muodossa. Osalla nämä kauniit puheet kuitenkin ovat olleet vain lohduttamista ja kohteliaisuuksia. Ei sillä, ettenkö näitäkin tarjouksia arvostaisi. Jos osat olisivat toisin päin, varmasti itsekin tarjoaisin apua kanssani samassa tilanteessa olevalle. Sitä en tosiaankaan epäile hetkeäkään, etteikö lähimmiltä työystäviltä saamani avuntarjoukset olisi tulleet suoraan sydämestä. Mulle tulee kyllä ihan hirvittävä ikävä teitä kaikkia ihanaisia naisia! Onneksi mulla on kuitenkin mahdollisuus aina silloin tällöin tulla nauttimaan kupillinen, ah, niin ihanan herkullista, Pirkka-kahvia! :D

Peruukin maksusitoomustodistus tuli yllättävän nopeasti postissa, joten pääsin kavereiden kanssa katsastelemaan Tampereen peruukkitarjontaa tänään. Koska minulla on edessä suuri elämänmuutos, halusin sen näkyä myös "hiuksissani". Hakusessa oli siis pitkä ja mielellään kihara peruukki. Kaksi liikettä riitti, kunnes se oikea löytyi. Pitkää, tai ainakin huomattavasti pidempää löytyi, mutta ei kiharaa. Osa sovittamistani peruukeista oli yllättävän luonnollisen näköisiä, mutta osa kuitenkin näytti todellakin peruukeilta. Mielestäni ottamani peruukki oli lähes luonnollisen näköinen vaikka tekokuidusta olikin. Jotenkin kovin naurettavalta tuntui tämäkin reissu. Miksi hankkia peruukki, kun on vielä hiukset päässä? Entäpä jos ne ei lähdekään? Vaikka kyllä ne mitä todennäköisimmin lähtevät. Jossakin välissä nämäkin asiat varmasti iskostuvat tajuntaan.

Kiitos maksusitoomuksen, peruukille tuli hintaa yhdessä peruukin pesu- ja hoitoaineiden sekä peruukkitelineen kanssa alle 80 euroa. Liikkeen palveluihin kuuluu myös peruukin lisämuotoilu jos asiakas sitä haluaa. Eli jos haluan leikkuuttaa peruukkiini esimerkiksi otsatukan, onnistuu se liikkeessä ilmaiseksi. Liikkeen palvelu oli erittäin asiantuntevaa ja ystävällistä. Suosittelen siis lämpimästi Hiussalonki Sinilee-kampaamoa jos olet etsimässä peruukkia Pirkanmaan alueelta.

Huomenna se sitten alkaa, ne hoidot siis! Menen vuodeosastolle viettämään yhden yön, jotta voivat nesteyttää kunnolla ja pitää vähän tarkemmin silmän alla. Pikkasen meinaa pistää jännittämään pikkuhiljaa. Saas nähdä miten tytön käy huomenna. Myrkyt odottaa! :D

Lääkärillä olikin paljon hyviä uutisia kerrottavana. tiistaisen PET-CT:n perusteella lymfoomani ei ole levinnyt pallean alapuolelle ja aktiivisia lymfooma-"pesäkkeitä" oli pääasiassa vain kaulalla ja mediastinumissa. Liikkeelle lähdetään siis Hodgkinin lymfooman tasosta 2a. Hoidot tullaan aloittamaan jo torstaina!!!! Hoitojen aloitus tehdään valitettavasti osastolla niin, että siellä vietetään yksi yö. Onneksi loput voidaan suorittaa polikliinisesti. Alkuun päästään kahdella ABVD-kuurilla, jotka koostuvat yhteensä neljästä tiputuskerrasta kahden kuukauden aikana. Eli torstaina on ensimmäinen tiputus, jonka jälkeen pidetään kaksi viikkoa taukoa ja sitten tiputellaan uudelleen. Kahden kuurin jälkeen otetaan PET-CT uudelleen ja katsotaan, miten hoidot ovat vaikuttaneet. Jos kaikki on mennyt yli odotusten, nämä kaksi kuuria riittää ja annetaan vielä pienet sädetykset. Erittäin todennäköistä kuitenkin on, että sytky-kuurit jatkuu ainakin vielä kahdella kuurilla. Eletään kuitenkin yksi kuuri kerrallaan ja mietitään jatkoja vasta uuden kuvantamisen jälkeen. Sairaslomaa lääkäri kirjoitti kuitenkin automaattisesti elokuun loppuun. Mulle tulee siis ainakin viiden kuukauden sairasloma! Aivan uskomatonta! Ei sitä osaa vielä sisäistää mitenkään, varsinkin kun lääkäri sanoi, että jatketaan sitä sitten jos tarve vaatii. 

Lääkäri luennoi jo kaikista sytostaattien mukana tulevista mahdollisista ja todennäköisistä haittavaikutuksista, esimerkiksi pahoinvoinnista, hiustenlähdöstä, infektioista, väsymyksestä, veriarvojen laskusta ja tietenkin ummetuksesta (JEE!!). :D Lääkäri olikin ihana ja laittoi maksusitoomushakemuksen peruukkia varten heti eteenpäin. Ensi viikolla sitten peruukkeja katselemaan. Tuntuu jotenkin todella utopistiselta ajatukselta. Peruukki, minulle? 

No, tarkoituksena oli mennä kaverin kanssa suoraan lääkäriltä sushi-luonaalle ja kauppaan ennen kuin kaveri hakee lapsensa päiväkodista. Lounaalle ehdittiin ja oltiin jo autossa parkkihallissa matkalla kauppaan kun nostin laukkuani takapenkille. Kuului "pop" ja olkaan sattui aivan julmetusti. Se päätti lähteä pois omalta paikaltaan. Kyseessä oli samainen olkapää joka pari kesää sitten lähti paikaltaan. Eihän siinä sitten muu auttanut kun napata taksi ja suunnata kohti päivystystä. Kas kummaa, kun päästiin päivystyksen aulaan, olkapää pompsahti takaisin sinne, missä sen kuuluukin olla. Ajattelin, että nyt kun oltiin sinne saakka päästy, ni näytetään sitä vielä lääkärille. Huono idea! Noin kaksi ja puoli tuntia odotettuani, päätin, että nyt riittää ja matkasin takaisin kohti autoa. Olkapää oli jo siellä missä kuuluikin eikä enää ollut edes kipeä. Toivottavasti se siellä pysyykin.

Onneksi en ollut yksin kaikkien tohelointieni kanssa eilen, vaan osansa sai myös ystäväni! Niihin en nyt pureudu sen tarkemmin, mutta joko meillä oli perjantai 13 päivä viikon myöhässä tai sitten auringonpimennys sekoitti pasmat ihan täysin! Onneksi ystävä tuli illalla istumaan iltaa luokseni ja hieman "debriefaamaan" päivän tapahtumia. Hauskaa oli, vaikka elokuva, mikä oli tarkoitus katsoa illalla, jäi näkemättä. :D