Mistähän sitä aloittaisi? No, jos aloitetaan siitä, miksi tämän blogin aloitin.

Helmikuun toisella viikolla niskajumin takia aloin hieromaan niskojani. Tunsin kaulalla, soliskuopassa, jotakin mikä ei sinne kuulunut, patin. Tietenkin kun löysin, mitä löysin, kohtaa oli pakko tunnustella ja näprätä koko ajan. Lopulta yhdestä patista tulikin neljä. Ensin luonnollisesti en asiasta huoletunut, mutta kun patteja ei löytynyt toiselta puolelta, alkoi pieni epäilys nousta. Muutaman päivän jaksoin patteja tunnustella, kunnes työkaverit olivat kovasti sitä mieltä, että heti maanantaina lääkäriin. Selvästi näkivät, että huolissani aloin olemaan. 

No, maanantaina 16.2. soittelin omalle lääkärille aikaa, ajatellen, että ehkä sitten loppuviikosta. No, sainkin ajan jo samalle päivälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että olisihan ne patit ihan hyvä käydä ultraäänellä katsomassa. Lähinnä, että ovatko suurentuneita imusolmukkeita vaiko kilpirauhasen liikakasvua. Varailin sitten vastaanotosta aikaa kaulan ultraääneen ja siinä hoitaja puhui koko ajan helmikuusta, helmikuun 20.päivä olisi aika. Jee! Tosi nopeasti. Kotona illalla sitten katselin hoitajan antamaa lappusta, missä ihan selkeällä suomenkielellä lukee 20.3. Siis mitä!? Ei, sen piti olla 20.2! Seuraavana päivänä sitten hammaslääkäriä odotellessa soittelin takaisin terveyskeskukseen ja kyselin asian perään. Kyllä, aika tosiaan oli 20.3. Hoitaja oli vaan vahingossa puhunut väärästä kuukaudesta. Tässä vaiheessa alkoi epätoivo iskeä. Enhän mä nyt mitenkään voi odottaa yli kuukautta. Päähän tässä sekoaa ennen sitä. Olen aina inhonnut odottamista. Ihana täti siellä langan toisessa päässä sitten ystävällisesti poisti mun varauksen ja katsoi josko siellä nyt kuitenkin olisi aikaisempaa aikaa. "Hei, täällä näyttäisi olevan yksi peruutusaika. Pääsetkö tulemaan huomenna?" Tottakai pääsin. Töissä olisi pitänyt olla, mutta en todellakaan jaksanut miettiä sellaisia asioita. Onneksi töissä melko joustavat esimeihet, jotka saivat työvuoroni järjestettyä niin, että tuonne ultraan pääsin.

Keskiviikkona 18.2. kävin sitten kaulan ultrassa. Erittäin mukava radiologi siinä sitten kaulani ultrasi ja toteti, että kyllähän nämä nyt suurentuneita imusolmukkeita on. Suurin niistä 2,5x1,5 cm. Koska mulla oli ollut pientä yskää ja ahdistuksen tunnetta kaulalla jo jonkin aikaa, halusi radiologi ottaa vielä keuhkokuvan. Thoraxissa näkyi jotakin suurentumaa sydämen korkeudella.

Samalla kun siinä sitten lääkäri ääneen mietti mun labroja, huutelin ulkomuistitsta, että serppi oli sitä ja tätä, trombbarit normaalit ja leukkarit vähän koholla. Lääkäri sitten toteti, että taidat viissiin olla alalla kun noilla termeillä puhut. Juu, kyllä ollaan. Sairaanhoitajana valkoisessa talossa. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi vissiin kannattanut pitää ammatti omana tietonaan, koska nyt lääkärin teksteissä lukee "29-vuotias talon sairaanhoitaja..." ja puhelimessa lääkäri jotakin selitti "lääkäri-termein" ja totesi loppuun: "kyllähän sä nää termit ymmärrät". Juu, en! 

Mistähän sitä aloittaisi? No, jos aloitetaan siitä, miksi tämän blogin aloitin.

Helmikuun toisella viikolla niskajumin takia aloin hieromaan niskojani. Tunsin kaulalla, soliskuopassa, jotakin mikä ei sinne kuulunut, patin. Tietenkin kun löysin, mitä löysin, kohtaa oli pakko tunnustella ja näprätä koko ajan. Lopulta yhdestä patista tulikin neljä. Ensin luonnollisesti en asiasta huolestunut, mutta kun patteja ei löytynyt toiselta puolelta, alkoi pieni epäilys nousta. Muutaman päivän jaksoin patteja tunnustella, kunnes työkaverit olivat kovasti sitä mieltä, että heti maanantaina lääkäriin. Selvästi näkivät, että huolissani aloin olemaan. 

No, maanantaina 16.2. soittelin omalle lääkärille aikaa, ajatellen, että ehkä sitten loppuviikosta. No, sainkin ajan jo samalle päivälle. Lääkäri oli sitä mieltä, että olisihan ne patit ihan hyvä käydä ultraäänellä katsomassa. Lähinnä, että ovatko suurentuneita imusolmukkeita vaiko kilpirauhasen liikakasvua. Varailin sitten vastaanotosta aikaa kaulan ultraääneen ja siinä hoitaja puhui koko ajan helmikuusta, helmikuun 20.päivä olisi aika. Jee! Tosi nopeasti. Kotona illalla sitten katselin hoitajan antamaa lappusta, missä ihan selkeällä suomenkielellä lukee 20.3. Siis mitä!? Ei, sen piti olla 20.2! Seuraavana päivänä sitten hammaslääkäriä odotellessa soittelin takaisin terveyskeskukseen ja kyselin asian perään. Kyllä, aika tosiaan oli 20.3. Hoitaja oli vaan vahingossa puhunut väärästä kuukaudesta. Tässä vaiheessa alkoi epätoivo iskeä. Enhän mä nyt mitenkään voi odottaa yli kuukautta. Päähän tässä sekoaa ennen sitä. Olen aina inhonnut odottamista. Ihana täti siellä langan toisessa päässä sitten ystävällisesti poisti mun varauksen ja katsoi josko siellä nyt kuitenkin olisi aikaisempaa aikaa. "Hei, täällä näyttäisi olevan yksi peruutusaika. Pääsetkö tulemaan huomenna?" Tottakai pääsin. Töissä olisi pitänyt olla, mutta en todellakaan jaksanut miettiä sellaisia asioita. Onneksi töissä melko joustavat esimiehet, jotka saivat työvuoroni järjestettyä niin, että tuonne ultraan pääsin.

Keskiviikkona 18.2. kävin sitten kaulan ultrassa. Erittäin mukava radiologi siinä sitten kaulani ultrasi ja totesi, että kyllähän nämä nyt suurentuneita imusolmukkeita on. Suurin niistä 2,5x1,5 cm. Koska mulla oli ollut pientä yskää ja ahdistuksen tunnetta kaulalla jo jonkin aikaa, halusi radiologi ottaa vielä keuhkokuvan. Thoraxissa näkyi jotakin suurentumaa sydämen korkeudella.

Samalla kun siinä sitten lääkäri ääneen mietti mun labroja, huutelin ulkomuistista, että serppi oli sitä ja tätä, trombbarit normaalit ja leukkarit vähän koholla. Lääkäri sitten totesi, että taidat viissiin olla alalla kun noilla termeillä puhut. Juu, kyllä ollaan. Sairaanhoitajana valkoisessa talossa. Näin jälkikäteen ajateltuna, olisi vissiin kannattanut pitää ammatti omana tietonaan, koska nyt lääkärin teksteissä lukee "29-vuotias talon sairaanhoitaja..." ja puhelimessa lääkäri jotakin selitti "lääkäri-termein" ja totesi loppuun: "kyllähän sä nää termit ymmärrät". Juu, en! 

Ensimmäinen täysi romahdus tapahtui täällä radiologilla vieraillessani. Hän oli ensimmäinen, joka ääneen sanoi sanan lymfooma. Itsehän olin kyllä koko ajan ollut ihan varma, että nämä patit kaulalla on juurikin Hodgkinin lymfoomaa. Asiasta ilmoitin myös parille kollegalle sekä osastomme päivystävälle lääkärille kun yhdessä pohdimme pattejani töissä. Kukaan ei tietenkään minua uskonut. Melkein en itsekään uskonut. Tämä aivan mahtava radiologi laittoi minut eteenpäin TAYS:n hematologian poliklinikalle jatkotutkimuksiin. Jälleen odottelua. "Soittavat sitten aikaa sinulle kotiin. Tsemppiä!"

Jälleen olin varautunut odottelemaan jopa seuraavaan viikkoon, mutta sainkin soiton jo heti seuraavana päivänä. "Perjantaille 20.2. olisi sinulle aika lääkärille täällä heman polilla. Pääsetkö?" Pääsen!! Lääkäri statusti ja kyseli voinnista. tunnusteli, paineli ja tökki. Jälleen kerran lääkäri sen sanoi, lymfooma. Lääkäri laittoi minut korvapolille biopsiaa varten kiireellisenä ja vahvana lymfooma-epäilynä. Hups! Kyllä se sitä sitten on jos tämäkin lääkäri pitää sitä ihan vahvana epäilynä. Luuydinpunkiton ja -biopsiankin lääkäri halusi tehdä. Yäk! Onko pakko?! Kerran toimenpiteen nähneenä, en todellakaan innolla tätä odottanut. "Tehdäänkö jo heti maanantaina?" Ööö...no, jos on ihan pakko. "Sitten sulla oli viel se vatsan ultra" Ai nii, joo, totta. Vatsan ultrassa ei onneksi ollut mitään kovin erikoista. Positiivista oli se, että maksa ja perna oli normaalit. Jee! Lantiolta löyty pari suurentumaa, mutta ei onneksi sen enempää. 

Luuydinpunktio (LYP) oli melkolailla kamala kokemus. Tai no... Semmosella jäätävän isolla neulalla kairataan suoliluuhun niin pitkälle, että päästään luuytimeen saakka. Luuydintä sitten aspiroidaan ruiskuun, mikä aiheuttaa sellaisen mukavan tyhjiön luuytimeen, mikä tuntuu vihlontana pikkuvarpaasta punktiokohtaan. Samalla haluttiin biopsia, eli tämä ihanuus piti tehdä toiseen kertaan. Tällä kerralla kairattiin pieni pala luuta näytteeksi. Siltä se kyllä tuntui ja kuullostikin kun neula repäistiin irti. Selvästi tuntui, että nyt repesi pala luuta matkaan. Onneksi tämä kaikki kuitenkin tehtiin paikallispuudutuksessa ja jo tiistaina olin takaisin töissä. Pikkasen oli takamus hellänä, mutta vain sen maanantain ja tiistain. 

Seuraava odotuksen aihe oli siis korvalääkärin aika, joka oli torstaina 26.2. Melko turha käynti minun mielestä. Korvalääkäri vaan kyseli kuulumiset ja tunnusteli kaulan patit. "Kyllä tästä ihan hyvän biopsian saa". Koska tehdään? Nukutuksessa vai puudutuksessa? "Nukutuksessa tehdään ja heti kun jonossa on tilaa". Eli jälleen odottelua. Onneksi ei tarvinnut odottaa kuin tunti. Olin juuri päässyt lääkäristä kotiin kun puhelin soi. Osastolta soitettiin ja sanottiin, että huomenna pääsisi leikkuriin. "Me otetaan sut tänne listoille ylimääräsenä, että en osaa sanoa tarkkaa aikaa millon pääset saliin. Tule kuitenkin klo 8 osastolle syömättä ja juomatta. Varaudu odottelemaan." Niin ihanasti sanottu nukutuskammoiselle ihmiselle. Olen ollut noin 4-vuotiaana kitarisaleikkausessa, jonka jäljiltä olen nähnyt painajaisia ihan teiniksi saakka. Unessa herään kesken leikkauksen happimaski naamalla. 

Perjantaina sitten olin kilttinä tyttönä osastolla hieman ennen klo 8. Sairaalavaatteet päälle, lämpö, verensokeri ja verenpaine. Sitten vain odotellaan. Todella jännittyneenä, tietenkin. Onneksi ei tarvinnut odotella kun tunti ja hoitaja toi esilääkkeet. Dormicum on maailman ihanin lääke ikinä! Vessan kautta sänkyyn odottelemaan. Kirurgi tuli pikaisesti moikkaamaan ja kohta sitä sitten mentiin. Kello 10 olin jo unessa. Pikkasen meinasi ruveta ahdistamaan kun hoitaja tunkee happimaskia naamalle kun "unimaitoa" tungetaan suoneen, mutta kiitos nukutusaineen, tämä oli vain pikainen tunne. 

Heräämössä heräilin ensimmäistä kertaa kunnolla jo puolenpäivän aikaan. Hassua, miten oma hoitajan rooli ei häviä pienessä pöhnässäkään. Heräilin se kammottava happimaski naamalla ja revin sen heti pois. Kamala vehje! Maskin hajukin on ihan kammottava! Ensimmäiset kysymykset oli: "Saanko kipulääkettä? Paljonko mulla meni happea? Miten leikkaus meni?" Sain ottaa maskin naamalta, sain kipulääkettä (Oxanest <3) ja leikkaus oli mennyt hyvin. Verenpaineet oli heräämössä hieman olleet alakantissa, joten heräsin pää alaspäin. Heti kun kuulin, että paineet oli matalia, kuikuilin omaa monitoriani, jotta näkisin kuinka alhaalla ne oikeasti olivat. Alakanttiin, mutta ihan ok. Heräilin joka kerta kun mansetti alkoi automaattisesti mittaamaan paineita. Tottakai ne piti sitten monitorista tarkistaa. Ylöspäin mennään nyt kun hereillä ollaan. Pulssi ja saturaatio myös ihan kohdillaan. Voin taas sulkea silmät hetkeksi. Osastolle siirryin klo 13 aikaan, mutta kolme pitkää tuntia piti vielä odotella, että kotiin pääsisin. Höh! Olisin ollut valmis lähtemän jo vaikka heti. Biopsian olivat saaneet hyvin otettua ja se oli matkalla patologille analysoitavaksi. Kohta se sitten selvää, onko tämä syöpää vai ei. Haava solisluun kohdilla oli paljon isompi kuin mitä kuvittelin. Luulin, että siihen tulee vain ihan parin cm:n viilto, mutta se onkin ainakin kolme kertaa isompi. Haava on kuitenkin kovin siistin näköinen. Sairaslomaa 6 vrk + 1 vapaapäivä ja senkin jälkeen vain yksi koulutuspäivä. Nyt sitten vaan taas sitä kuuluisaa ja kamalaa odottamista.

Onneksi ei jälleen tarvinnut odotella ihan hirvittävän kauan. Keskiviikkona 4.3. oli jo patologin vastaukset valmiit ja Hodgkinin lymfoomahan se siellä oli. Lääkäri soitteli iltapäivällä vastauksista. Oli kuulemma saanut sellaista raporttia, että koska olen sairaanhoitaja, minulle voi vastaukset kertoa suoraan ja puhelimitse. No, kyllähän siinä osa oli tottakin. Itku siinä kuitenkin tuli, vaikka kuinka olin yrittänyt valmistaa itseäni. Olin kuitenkin koko ajan ollut sitä mieltä, että lymfoomaa, juuri sitä Hodgkinin lymfoomaa, tämä on. Oikeassahan minä siinä valitettavasti olin. Lääkärin puheitten mukaan en kuitenkaan onneksi ole sieltä pahimmasta päästä ja yleisesti ottaen lymfoomat on hyvin hoidettavissa olevia, jopa 80-90 % Hodgkinin lymfoomista.

Seuraavana ohjelmassa olisi koko vartalo CT/TT ja ensimmäinen käynti syöpätautien puolella. Jälleen siis odotusta tiedossa. Tällä kertaa odotus kuitenkin tuntuu helpommalta, koska diagnoosi on jo selvillä. Ei ole enää samanlaista pelkoa ja epätietoisuutta kun aiemmin. Hoitoja, ainakin sytostaatteja, aletaan suunnittelemaan ja toteuttamaan sitten CT-vastausten perusteella.

Levollisin mielin jatketaan matkaa kohti hoitojen aloitusta ja syöpäpotilaan arkea. :)