Jee!! Vihdoin ja viimein pääsin takaisin töihin! Aivan mahtavaa! Viimeisen parin viikon aikana olen saanut osan sosiaalisesta elämästäni takaisin ja minulla on päivisin jotakin tekemistä ihan oikeaa tekemistä. Yhtään ei myöskään haittaa, että kohta alkaa taas taloudellinen tilanne tasaantua! Vaikka Suomessa on yksi parhaista terveys- ja sosiaalipalvelujärjestelmistä, ei pitkään sairastaminen Suomessa kuitenkaan halpaa ole. Tai no, kaikki on tietenkin suhteellista.

Oman neljän kuukauden sairasloman aikana kuukausituloni putosivat lähes 1 000e/kk. Se on suuri summa ottaen huomioon, että menot eivät juurikaan pienentyneet sairasloman aikana, ehkä jopa päinvastoin. Kuukausimenoihin lisänä ilmestyivät sairaalan poliklinikkamaksut, joista osa oli 32e ja osa 9e (pyöristettynä). Itseasiassa juuri eilen tipahti postiluukusta lasku sädehoidosta ja sitä edeltävästä ja sen jälkeisestä lääkärikäynnistä, yhteishinta: pikkasen päälle 120e. Laskin, että yhteensä pelkkiin hoitomaksuihin on mennyt 520€. Käyntimaksujen lisäksi saldoon tulee tietenkin lisätä kaikki lääkekustannukset. Apteekkiin on tässä lähiaikoina ihan kiitettävästi valuuttaa, Kelan omavastuusta huolimatta. Mutta tästä asiasta ei kyllä kovasti voi valittaa, sillä asiat voisivat olla kovinkin erilaiset. Suomessahan tämä lysti on vielä suhteellisen halpaa verrattuna joihinkin muihin maihin. 

Palasin töihin siis viime viikolla, tietenkin kevyesti maanantain aamuvuorolla lääkehoitajana. :D On kyllä ollut aivan mahtavaa olla taas töissä! Niin iloista vastaanottoa en ole koskaan saanut kuin mitä sain maanantai-aamuna. Kiitos siitä ihanat kollegat! <3

On töihinpaluu aiheuttanut jonkinverran ylimääräistä päänvaivaakin, erityisesti itsetunnon kantilta. Arki on jatkunut ilman minuakin töissä ja osastolla on selvitty erittäin hyvin ilman minun paikallaoloa. Olen siis täysin korvattavissa oleva ihminen. Tiesin tämän kyllä jo entuudestaan, mutta vasta nyt sen oikeasti ymmärsi. 

Monet ihanista työkavereista on kysellyt voinnistani ja jaksamisestani. Yhtä kertaa lukuunottamatta olen pystynyt kertomaan kuulumiseni ihmisille ilman itkuja tai muuten herkistymistä. Kerran kuitenkin vahinko pääsi käymään. Olin kahvihuoneessa ja eräs kollega kyseli hoitojen vaikutuksista ja kahvihuoneessa sattui olemaan osastomme apulaisylilääkäri. Ayl sitten kysyi, että miksi olen saanut sytostaatteja. Vastasin, että Hodgkinin lymfooman. Silloin ne vesihanat aukesivat. Voi sitä häpeän määrää! En missään vaiheessa ole ymmärtänyt omaa itku-reaktiotani kun olen "joutunut" keskustelemaan sairaudestani ja hoidoista joko lääkärin tai kokeneen hoitajan kanssa. Ystävien ja sukulaisten kanssa keskustellessa ei ole mitään ongelmaa. Kummallista! :D

Toinen "mielenkiintoinen" tapahtuma töissä liittyi hiuksiin. Kaikki alkoi keskustelusta tatuoinneista. Eräs osastomme työntekijä puhui omasta syöpäkokemuksestaan ja tulin sitten kertoneeksi oman taistelutarinani. Puhuimme hiusten lähdöstä ja kerroin kuinka minulla lähti todella paljon hiuksia, mutta ne mitä päässä nyt on, on omia. Työkaveri sitten tokaisi, että hän olikin ihmetellyt mitä minun hiuksille on tapahtunut. APUA!!! Ja minä kun luulin, ettei puoliksi kaljuja länttejä päässäni huomaisi enää niin helposti, varsinkin kun blondasin hiukseni!! Onneksi muutama kollega pelasti tilanteen kertomalla, että ero nykyisillä hiuksillani entisiin paksuihin hiuksiini on sen verran suuri, että sen pistää merkille. Kaljulta on kuitenkaan onneksi näytä. Uusi kollega, joka ei ollut hoitoja edeltäviä hiuksiani nähnyt, oli sitä mieltä, ettei hän edes huomannut hiuspehkossani mitään erikoista. Onni on maailman ihanimmat työkaverit! <3

Joku oli sairaslomani aikana käynyt tyhjentämässä pääni kaikesta tieto-taidosta, mitä olin ehtinyt tässä kahden vuoden aikana oppia. Hyvin, hyvin ärsyttävää, voin todeta! Kaiken lisäksi useat toimintatavat osastollamme olivat ehtineet muuttua sairaslomani aikana. Asioita tehdään nykyään ihan erilailla kuin ennen eikä osa tavaroista enää löydy sieltä, missä ne ennen olivat! Siihen kun lisätään kaikki päästä kadonnut tieto, olin todellakin pihalla kuin lumiukko. Meinasi jo epätoivo iskeä muutaman työpäivän jälkeen. En osaa mitään, en löydä tavaroita, en muista mitään! Miksi ihmeessä pomot haluavat jatkaa työsopimustani kun en mistään mitään tiedä!? 

Huh!! Onneksi tuota kesti vain pari päivää ja nyt alkaa jo asiat rullaamaan 100x paremmin! Asiat alkaa jo palautua mieleen eikä enää tarvitse miettiä miten sitä ruiskua käytettiinkään. :D Nyt kun ihan kaikki asiat eivät enää ole täysin hukassa, on maailman paras idea jäädä kolmen viikon kesälomalle! :D Johan tässä kaksi viikkoa ehdittiinkin paiskia hommia. Toivottavasti säät suosisi hieman enemmän tällä lomalla!